BIOS

Hätkähdin havaitessani, että tätä prosessia on kestänyt suunnilleen yhtä pitkään kuin BIOS on ollut olemassa. Edellisen arviointiraportin (AR5) synteesi julkaistiin vuonna 2014, ja vaikka ideat ja ihmiset BIOSin taustalla kohtasivat aiemmin, yhteinen työmme alkoi kunnolla vuonna 2015. Pariisin ilmastosopimus syntyi, ja IPCC alkoi laatia uutta raporttiaan melkoisesti muuttuneessa tilanteessa. Myös BIOS on tuon aikakauden olio – joskin alusta lähtien ja tutkijoidemme omassa työssä vuosikausia aiemmin olimme muistuttaneet, että ilmastonmuutos on vain yksi aikakautemme kriittisistä ongelmista.   

BIOS syntyi tuskastumisesta siihen, että nämä asiat eivät näkyneet julkisuudessa, politiikassa ja taloudessa alkuunkaan riittävästi. Monet meistä olivat tehneet ympäristöasioiden kanssa töitä vuosikymmeniä ja muistivat aiheiden aaltoilun politiikassa ja julkisuudessa. Vielä vuonna 2015 toimittajat, joiden kanssa teimme yhteistyöhanketta, saattoivat sanoa, että ympäristöasiat eivät oikein kiinnostaneet ihmisiä. Sitten Pariisin ilmastosopimus muutti radikaalisti tilannetta, ja omalla tavallaan myös Yhdysvaltain vetäytyminen sopimuksesta 2017 lisäsi ilmastotietoisuutta¹. 

Kotimaassa kyllä – osaltaan myös BIOSin työn ansiosta – suomalaisen ilmastopolitiikan kriisistä käytiin näkyvää julkista keskustelua, joka on jatkunut näihin päiviin. Kuitenkin vasta mainittu “puolentoista asteen raportti” vuonna 2018 räjäytti pankin. Sen myötä syntyi aivan uudenlaista ympäristöliikehdintää, ja ilmastonmuutoksesta tuli vihdoin – uskomattoman myöhään – pakollinen aihe politiikassa aivan kaikille. Keväällä 2019 Suomessa olikin “ilmastovaalit”.

Kaikki AR6:n osaraportit on julkaistu tähän muuttuneeseen yhteiskunnalliseen ilmastoon. BIOS-työssä olen seurannut prosessia tarkkaan ja kirjoittanut julkaisuista etenkin uutiskirjeeseemme (puolentoista asteen raportista, maankäyttö- sekä meri- ja jäätikköraporteista, pääraportin luonnoksesta, raportin I osasta, II osasta ja III osasta) ja Politiikasta-lehteen. Matkan varrella olemme myös käsitelleet uutiskirjeessä ja muissa omissa teksteissämme laajempaa kriittistä keskustelua IPCC:n raporteista, niiden käyttämien yhteiskunnallisten skenaarioiden ongelmia, nettonollakeskustelun sudenkuoppia ja monia muita aiheita. 

Kuvakaappaus IPCC AR6 WGIII-raportista, sivu 513.

Päätyipä kaksi (I, II) BIOS-tutkijoiden julkaisua osaksi raportin III-osaa, joka käsittelee ilmastonmuutoksen hillintää. BIOS ei siis ole vain yhtä vanha kuin AR6 vaan on seurannut koko prosessia likeltä.

Tiede on puhunut, pulinat pois?

Toisen kerran hätkähdin tajutessani, että tämä on viimeinen IPCC:n raportti, jolla on mahdollisuus vaikuttaa historian kulkusuuntaan. Viime aikoina julkisuudessa on väännetty paljon siitä, onko puolentoista asteen “turvaraja” edelleen saavutettavissa, onko tavoite “hengissä”. Tämä ei kuitenkaan lopulta liene olennaisinta vaan se, saadaanko mahdollisimman voimakkaita ilmastotoimia aikaan vai ei, ja muodostavatko ne johdonmukaisen jatkumon vai ovatko ne poliittisten suhdanteiden armoilla. IPCC:n raportit ovat tähän asti olleet olennainen osa tätä kamppailua – ja valitettavasti ilmastotoimet eivät ole nousseet läheskään sille tasolle, mitä pahimman vaaran torjuminen edellyttäisi.

IPCC:n raportteihin pakattu tieto on lisääntynyt ja tarkentunut, ja sen myötä varoitukset ovat muuttuneet koko ajan ankarammiksi. Ilmastonmuutos etenee pelättyä nopeammin, ja vakavat vaikutukset iskevät oletettua aiemmin. Globaalisti päästöt ovat kuitenkin kasvaneet, ja koronapandemian jäljiltä nousu oli historiallisen suurta. Venäjän hyökkäyssodan avaamaa suuntaa on vielä vaikea arvioida, koska vaikutukset ovat olleet ristiriitaisia.

Raportin jäljiltä on todettu moneen kertaan, että “tiede on sanonut sanansa”, ja nyt on politiikan aika. Ja koska seuraavat raportit tulevat vasta vuosien päästä, silloin, kun kunnollisten päästövähennysten tulisi olla jo käynnissä, tavallaan näin onkin. Riippuu yhteiskuntien toimista, saavatko seuraavat IPCC:n raportit dokumentoida maailmanhistoriallista epäonnistumista vai kalibroida onnistumisen astetta ja arvioida tulevien toimien aikataulua. IPCC ei enää uusilla raporteillaan pääse vaikuttamaan siihen, mille historian polulle astutaan. Ilmastonmuutoksen hillinnässä varhaisimmat toimet vaikuttavat eniten: mahdollisuuden polkuja sulkeutuu koko ajan, mitä enemmän vitkastellaan.

Toisaalta väittämä, että “tiede on sanonut sanansa” ei pidä paikkansa, kahdessakaan mielessä. Ensinnäkin, vaikka kunnollisen hillinnän ja sopeutumisen tielle vihdoin lähdettäisiin, aina tarvitaan tutkimusta. Maailma on monimutkainen paikka, joka reagoi tekemisiimme yllättävin tavoin. Jos esimerkiksi ilmastojärjestelmä reagoi oletettua herkemmin päästöihin, päästövähennyksiä tarvitaan enemmän. Ja parhaassakin tapauksessa erilaiset ääri-ilmiöt lisääntyvät, ja niihin sopeutuminen edellyttää jatkuvasti kertyvää ja päivittyvää tietoa.

Toiseksi, lukuisat tutkijat eivät enää suostu vetäytymään samalla tavalla perinteiseen ajatukseen tieteen neutraaliudesta ja sivullisuudesta. Vaikka IPCC pitää edelleen ainakin retorisesti kiinni siitä, että se ei anna suoria poliittisia kehotuksia, vaikea niitä on olla raporteista lukematta. Ja ylipäätään ympäristötutkijoiden yhteiskunnallinen aktiivisuus on lisääntynyt. Kun ollaan tekemisissä yhteiskuntien ja lukemattomien ekosysteemien selviämisen kanssa, ajatus tieteen sivullisuudesta on aina kalskahtanut ontolta. Sen sijaan, että IPCC:n raportin ilmestyttyä tiede olisi sanonut sanansa, täytyy tiedeyhteisöjen pitää viestiä näkyvissä ja kuuluvissa entistäkin tarmokkaammin.

Mitä uudessa raportissa sanotaan?

Koska synteesiraportti on kirjaimellisesti tiivistelmä AR6-kierroksen aiemmista julkaisuista, ei näitä asioita tarkkaan seuranneille siinä ole paljoakaan uutta. Raportin tarkoitus on paketoida tuhansien sivujen sanoma muotoon, joka on helpompi omaksua ja jota on kätevämpi hyödyntää politiikassa ja päätöksenteossa. Tästä kertoo jo sivumäärä: Longer Report on 85-sivuinen eli ei edes kovin paljon “päätöksentekijöiden tiivistelmää” (36 sivua) pidempi. Niinpä kenellä tahansa on harvinainen tilaisuus lukea IPCC:n raportti kannesta kanteen – joskin se on melkoinen taulukoiden, graafien ja IPCC-jargonin viidakko. Olen liittänyt tämän blogikirjoituksen loppuun joukon nettilähteitä, joissa raportin sisältöä on analysoitu selkokielisemmin. Perinteisesti Carbon Briefin analyysi on kattavin ja yksityiskohtaisin. 

Raportti toistaa jo tutuksi käyneen viestin: mikäli ilmastotoimissa jatketaan nykyisellä tasolla (vuoteen 2020 asti), vuosisadan lopulla lämpeneminen saavuttaa noin 3,2 astetta teollisen ajan alkuun nähden, ja se yltää korkeammalle, mikäli ilmastoherkkyys on arvioitu alakanttiin tai ilmastonmuutosta ruokkivia takaisinkytkentöjä käynnistyy (s. 33 – sivunumerot raportin pidemmästä versiosta). Lupailluilla toimilla lämpeneminen rajoittuisi alemmaksi, mutta lupausten ja toimien välillä on kuilu. Toisin sanoen ilmastonmuutoksen hillinnässä on kaksi kuilua: tarpeen ja lupausten, ja lupausten ja toimien välillä (s. 23).

Ilmasto on lämmennyt tähän mennessä 1,09–1,1 astetta, ja se tietysti jatkaa lämpenemistään aivan jokaisessa skenaariossa, kaikkein myönteisimmissäkin. Syy on yksinkertainen: vaikka päästöt lähtisivät rajuun laskuun tänään, nettonollaan pääseminen kestää, ja lämpeneminen voi pysähtyä vain siihen saavuttaessa. Niinpä raportissa todetaan, että 1,5°C “turvarajan” ylittyminen on erittäin todennäköistä, myös matalien päästöjen skenaarioissa. (Varmuuden vuoksi: tässä ei puhuta yksittäisestä lämpimästä vuodesta vaan pysyvämmän trendin saavuttamisesta. Yksi 1,5°C vuosi ei tarkoita vielä turvarajan ylittämistä pysyvästi.)

Käytännössä tämä tarkoittaa, että väliaikaista “ylilyöntiä” (overshoot) eli turvarajan ylittämistä ja paluuta sen alle pidetään liki vääjäämättömänä parhaassakin mahdollisessa tapauksessa (s. 33) – samalla kun raportti varoittaa ylilyönnin vakavista riskeistä (s. 53). Tämä taasen tarkoittaa, että hiilidioksidin talteenotto tai “negatiiviset päästöt” ovat välttämättömiä, koska vain niillä ylilyönnin “peruminen” (joka ei oikeasti ole perumista) on mahdollista. Hiilidioksidin talteenottoa pidetään välttämättömänä myös “residuaalisten” eli erityisen hankalasti vähennettävien päästöjen kumoamisessa (50) – ja pidemmällä tähtäimellä sitä tarvitaan hiilidioksidin pitoisuuden laskemiseksi turvallisemmalle tasolle. (Raportissa oli käytössä kuitenkin myös joitain “no overshoot” -skenaarioita, joita Glen Peters käy läpi Twitter-ketjussaan.)

Puolentoista asteen turvarajan ylittyminen on jo hyvin vaarallista, ja vielä vaarallisemmaksi maailma käy jokaisen asteen kymmenyksen ylittyessä. Alla olevassa kaaviossa kuvataan lämpenemistä eri skenaarioissa sekä havainnollistetaan asiaa eri vuosina syntyneillä sukupolvilla. 

Lähde ja laajennettu versio kaaviosta selityksineen: https://www.ipcc.ch/report/ar6/syr/figures/summary-for-policymakers/figure-spm-1

Useimmiten tällaisia kaavioita tarkastellessa unohtuu kuitenkin aivan olennainen kysymys: jatkuuko lämpeneminen vuoden 2100 jälkeen vai taittuuko se? Raportissa kuvattujen ennustettujen päästökäyrien nykyisellä kehitysuralla tämä nimittäin ei ole varmaa. Epävarmuusvälille mahtuu hyvin lämpenemisen jatkuminen vielä 2100 jälkeen. Nykykehityksellä siis ollaan vielä uralla, jossa pahimmatkin skenaariot ovat vielä mahdollisia – tosin vuoden 2100 jälkeen. Käännettä parempaan ei siis vielä ole tapahtunut eikä sitä tapahdu, ennen kuin päästökäyrät kääntyvät nopeaan laskuun.

Mitä tästä on seurannut ja seuraa?

“Ilmasto muuttuu kuten olemme odottaneet jo vuosikymmeniä, mutta ihmiset ja yhteiskuntamme ovat hauraampia kuin aiemmin ajattelimme…. Jo nyt havaitsemamme pienet [ilmaston] muutokset saavat valtavia muutoksia aikaan ympäri maailman.”
– Friederike Otto, yksi raportin “ydinkirjoittajista”

Sitaatti kuvaa hyvin ilmastotieteen varmuuksien ja epävarmuuksien suhdetta. Ennusteet siitä, millä tavalla ilmasto lämpenee, ovat seuranneet mallinnuksia suorastaan hämmästyttävän hyvin. Sen sijaan kielteiset vaikutukset ovat olleet jo tähän mennessä suurempia kuin osattiin odottaa. Maailma vastaa lämpenemiseen ärhäkämmin. Raportin mukaan lisääntyneet lämpöaallot ovat lisänneet kuolleisuutta ja terveysongelmia kaikilla maailman alueilla. Niin ikään veden ja ruoan epäpuhtauksiin tms. liittyvät sairaudet ovat lisääntyneet, ja ruoantuotannon kasvu on hidastunut jo puolen vuosisadan ajan – monien yhtäaikaisten ympäristöpaineiden vuoksi ruoan kokonaistuotanto voi jopa kääntyä laskuun (mutta tätä puhtaasti ilmastonäkökulmassa pysyttelevä raportti ei käsittele). Arvioiduista eläin- ja kasvilajeista jo puolet on alkanut siirtyä korkeammille leveysasteille tai korkeampaan maastoon, ja ilmastonmuutos on ajanut paikallisia sukupuuttoja. (s. 14–17)

Nämä ovat vain otteita raportin laajasta vaikutusten luettelosta. Yksittäisten vaikutusten luettelointi ei kuitenkaan anna mielekästä kokonaiskuvaa, etenkin kun luetteloa ryydittävät IPCC:lle tyypillisesti eriasteiset varmuuden asteen ilmaukset. Tämä antaa mahdollisuuden selittää julkisuudessa “harmaan sävyistä”. Mutta jos jo kahden asteen lämpenemisen myötä merkittävä osa maailman ihmisisistä joutuisi oloihin, jotka ovat asuinkelvottomia suurena osana vuodesta (s. 38), puhutaan maailmanhistoriallisesta mullistuksesta, jonka heijastusvaikutuksia ympäri maailman on vaikea kuvitellakaan. Ja tietenkin ilmastonmuutoksen eri seuraukset vaikuttavat toisiinsa ja muihin käynnissä oleviin ympäristökriiseihin tavoilla, joita luettelointi ei tavoita. IPCC:n raportit ovat kuitenkin tässä suhteessa lähtökohtaisen konservatiivisia, ja niiden käsittelytapa ei veny moisten sosio-ekologisten “faasimuutosten” käsittelyyn.

Tässä raportissa ilmaistaan myös selväsanaisesti, että merenpinnan nousu jatkuu vääjäämättä vuosisatojen tai -tuhansien ajan. Näin siis käy, vaikka ilmakehän lämpeneminen saataisiin pysähtymään, koska jäätiköt jatkavat sulamistaan ja koska lämpöä on varastoitunut meriin jo valtavasti. Ainoa keino estää merenpinnan nousua olisi saada ilmakehän hiilidioksidipitoisuuksia laskettua turvalliselle tasolle, mutta tämä olisi monumentaalinen sukupolvia kestävä urakka. Ennusteet eivät ole näin pitkillä aikaväleillä tarkkoja, mutta jopa 1,5°C “turvarajalla” merenpinta nousisi 2–3 metriä parin vuosituhannen aikana. Toisaalta 2 metrin merenpinnan nousua jo vuoteen 2100 mennessä ei voida sulkea pois, sillä jäätiköiden käyttäytymiseen liittyy paljon epävarmuuksia. Tästä kertoo hyvin tuore Guardianin uutisoima tutkimus. Niin ikään merten happamoituminen ja happipitoisuuden aleneminen jatkunevat parhaimmillaankin ainakin tämän vuosisadan. (s. 42–43) 

Raportissa nostetaan esiin myös, että monet ekosysteemit, alueet ja yhteiskuntien sektorit ovat jo joutuneet sopeutumiskykynsä rajoille. Joissain tapauksissa sopeutumisella on “kovia” rajoja, eli sopeutuminen ei ole enää mahdollista (esim. korallien katoaminen lienee varmaa), toisissa tapauksissa rajat ovat “pehmeitä” eli sopeutumiseen vaikuttavat sosio-ekonomiset tai teknologiset tekijät (s. 28, 44). Jälkimmäisiä rajoja olisi siis mahdollista muuttaa, edellisiä ei – tämä koskee etenkin monia haavoittuvimpia ekosysteemejä, jotka kohtaavat sopeutumiskyvyn rajat todellakin jo alle 1,5°C lämpenemisen.

Mitä on tehtävä?

Lämpenemisen pysäyttäminen mille tahansa tasolle vaatii nettonollapäästöjä eli sitä, että ilmakehän kasvihuonekaasujen pitoisuudet lakkaavat kasvamasta. Mitä korkeammalle lämpeneminen pysäytetään, sitä suurempia ovat ekologiset ja yhteiskunnalliset vaikutukset ja sitä isompi on riski, että lämpenemistä ruokkivia takaisinkytkentöjä käynnistyy. Tähän perustuu siis ajatus 1,5°C “turvarajasta” – se on mittatikku sille, mistä lähtien seuraukset alkavat muuttua entistäkin vakavammiksi, asteen kymmenys kymmenykseltä.

Käytännössä jos turvarajassa yritettäisiin pysyä, päästöjen huippu tulisi saavuttaa globaalisti viimeistään 2025 ja nettonolla 2050-luvun alkupuolella. (Kevin Anderson kritisoi näitä raportin lukuja liian löyhiksi.) Vauraimmilla mailla nettonolla tulisi saavuttaa huomattavasti aiemmin. Raportti muistuttaakin, että maailman kotitalouksista 10% saastuttavinta saa aikaan 34–45% kulutusperäisistä päästöistä, kun taas vähiten saastuttava 50% kotitalouksista saa aikaan vain 13–15% (s. 10). António Guterres tiivisti sanoman raportin ilmestyttyä niin, että kehittyneiden vauraiden maiden olisi päästävä nettonollaan vuonna 2040, muiden 2050 mennessä. Tosin Guardianin artikkelissa hän ilmaisi asian niin, että “nousevien talouksien” olisi päästävä nettonollaan niin lähellä vuotta 2050 kuin mahdollista. Sävyeroja ehkä: kiristäminen nykyisistä tavoitteista (Kiina 2060, Intia 2070) olisi melkoinen muutos – puhumattakaan tavoitteissa pysymisestä.

Nettonollatavoite koskee kuitenkin kaikkia kasvihuonekaasuja, joten hiilidioksidin kohdalla nettonegatiiviseen olisi tähdättävä jo aiemmin – muiden kasvihuonekaasujen päästöjen eliminoiminen on vaikeampaa, ja hiilidioksidi vaikuttaa ilmakehässä pidempään. 

Tätäkin raporttia on kritisoitu siitä, että fossiilisia ei juuri mainita. Toisaalta Kaisa Kosonen totesi Inside Climate Newsin jutussa, että raportin lukujen joukosta voidaan lukea fossiilisten käytön hurjat vähennystarpeet vuoteen 2050 mennessä: kivihiili 100%, öljy 90% ja maakaasu 85% – jos ilmastonmuutoksen turvarajoissa haluttaisiin siis pysyä. World Resources Institute esittää pienemmät luvut, mutta niihin onkin laskettu mukaan oletuksia hiilen talteenotosta ja varastoinnista (CCS). Guterres esitti asian niin, että kivihiilen käytön tulisi loppua kehittyneissä maissa 2030 mennessä ja muualla 2040 – eikä uusia fossiilisten polttoaineiden ekstraktion lupia tulisi enää myöntää.

Hiilen talteenotto ja varastointi (CCS) jää raportissa edelleen takaportiksi fossiilisten polttoaineiden käytölle. Hiilen teknologisen talteenoton rooli ei siis jää vain yllä mainittujen “residuaalisten” päästöjen hoitamiseen tai hiilidioksidin pitoisuuksien laskemiseen pitkällä aikavälillä. CCS kuitenkin asetetaan mittasuhteisiinsa, kuten oheisesta kuviosta näkyy:

Lähde & kuvion selitykset: https://www.ipcc.ch/report/ar6/syr/figures/summary-for-policymakers/figure-spm-7

Kaaviossa esitetään erilaisia päästövähennysten keinoja vuoteen 2030 mennessä. Pylväiden koot kertovat päästövähennysten potentiaalista, värikartalla taas kuvataan vähennysten kustannuksia verrattuna nykymenon jatkamiseen – sininen väri kuvastaa sitä, että päästövähennystoimet kannattaisi tehdä puhtaasti taloudellisestakin syystä. 

Kaaviosta ei voi lukea eri keinojen absoluuttista prioriteettijärjestystä pidemmällä aikavälillä. Vuoteen 2030 mennessä halvimmilla ja tehokkaimmilla keinoilla voitaisiin leikata parhaimmillaan jopa puolet päästöistä. Mutta tämän jälkeen tietysti “alimmilla oksilla roikkuvat hedelmät” olisi poimittu, ja jouduttaisiin tekemään paljon muuta vaikeampaakin – koska nettonolla on pakko saavuttaa. Juuri tämä korostaa BIOS-tutkimusyksikön peräänkuuluttaman suunnitelmallisuuden tarvetta – on varmistettava, että päästöjen vähentämisen polulla voidaan pysyä eikä alkuvaiheen toimilla luoda esteitä myöhemmille vaiheille (esimerkiksi lukitsemalla paikoilleen fossiili-CSS- tai bioenergia-CCS-polkuja). 

Kaavio antaa kuitenkin hyvän kuvan siitä, mihin voimavaroja ja huomiota tulisi suunnata eniten alkuvaiheessa: yhä edullisemmaksi käyvään uusiutuvaan energiaan, metaanipäästöjen rajoittamiseen, ekosysteemien tuhon hillitsemiseen, metsittämiseen, hiilensidontaan maataloudessa sekä moniin tehokkuustoimiin, jotka ovat ylipäätään järkeviä. Fossiilisten ja CCS:n yhdistelmälle ei paljoa painoa anneta, ei myöskään BECCSille eli bioenergian ja CCS:n yhdistelmälle, jonka kustannukset katsotaan suhteettoman korkeiksi.

Lisäksi raportissa todetaan, että kysyntää vähentävillä toimilla ja erilaisilla säästeliäämmän loppukäytön muodoilla päästöjä voitaisiin vähentää vuoteen 2050 mennessä jopa 40–70% (s. 68). 

Tämä on olennaista etenkin siksi, että raportin mukaan äärimmäisen köyhyyden ja energiaköyhyyden lopettaminen sekä kestävän kehityksen päämäärien mukaisen säällisen elintason takaaminen kaikille voidaan saavuttaa ilman merkittävää globaalien päästöjen nousua (s. 67). Maailman köyhimpien ja haavoittuvaisimpien tukeminen ei siten ole este onnistuneille ilmastotoimille, kuten taannoisessa BIOS-blogitekstissäkin todettiin. Maailman köyhimpien päästöjen lähtötaso on niin kertakaikkisen alhainen, että elämän perusasioiden turvaamisen “päästöhinta” on pieni verrattuna siihen, millaisia päästövähennyksiä on saatavissa aikaan kaikkialla muualla maailmassa – etenkin jos kysyntää vähentävän ja säästeliäämmän kehitykset mahdollisuudet otetaan tosissaan. 

Tämä kuitenkin vaatii ilmastorahoituksen ja ylipäätään kehitysyhteistyön voimallista kasvua, globaalin solidaarisuuden aivan uudenlaista nousua. Yhden laskutoimituksen aiheesta tarjosi Adam Tooze huhtikuisessa kirjoituksessaan. Historiallisen sotilas-teollisen kompleksin sijaan tarvittaisiin “kestävän kehityksen kompleksia”.

Raportti korostaa lopulta yllättävän vahvasanaisesti, miten “tasa-arvoa, ilmasto-oikeudenmukaisuutta, sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja inklusiivisuutta” ensi sijalle laittavat toimet johtavat kestävämpiin lopputuloksiin ja tukevat “transformatiivista muutosta” yhteiskunnissa. Se myös muistuttaa, miten eriarvoisuus ja monenlaiset marginalisoinnin muodot lisäävät ihmisten ja ihmisryhmien haavoittuvuutta. (s. 66) Toisaalta oikeudenmukaisuuden ja tasavertaisuuden todetaan korottavan ilmastotoimien houkuttavuutta ja kunnianhimoa. Kritiikissään Kevin Anderson toteaa, että globaalin eriarvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden kysymykset hautautuvat globaalien tavoitteiden alle. Mutta raportin vastaanoton moniäänisyys osoittaa, että radikaalin transformatiivinen ja oikeudenmukaisuutta peräävä sanoma on sieltä hyvin luettavissa. Kriittinen kysymys on, ketkä kaikki raportin ääntä pääsevät tulkitsemaan ja millaisen tilan he politiikassa saavat. 

Ville Lähde

Viite

Lisälukemistoa:

https://www.carbonbrief.org/qa-ipcc-wraps-up-its-most-in-depth-assessment-of-climate-change/

https://climateanalytics.org/blog/2023/peak-emissions-before-2025-key-messages-from-the-ipccs-synthesis-report/

https://climatenetwork.org/2023/03/20/ipcc-synthesis-report-civil-society-reacts/

https://insideclimatenews.org/news/20032023/ipcc-report-ar6-climate-change/

https://www.wri.org/insights/2023-ipcc-ar6-synthesis-report-climate-change-findings

https://www.sciencemediacentre.org/expert-reaction-to-the-ar6-synthesis-report-as-published-by-the-ipcc/

https://www.theguardian.com/environment/2023/mar/20/humanity-at-climate-crossroads-highway-to-hell-or-a-livable-future

Oliver Gedenin ketjussa käydään läpi graafeja ja selitetään pääkohtia: https://twitter.com/Oliver_Geden/status/1637801348514062337 

Samoin Katherine Hayhoe: https://twitter.com/KHayhoe/status/1637875896433385481

Tejal Kanitkar käsittelee IPCC:n raporttien hyväksymisprosessia ja tieteellisten vs. poliittisten toimijoiden suhteesta käytyä keskustelua kiinnostavasti:
https://twitter.com/KanitkarT/status/1639363919146803214

Glen Petersin ketju puolestaan korostaa päästövähennysten huomattavasti suurempaa merkitystä verrattuna hiilidioksidin talteenottoon:
https://twitter.com/Peters_Glen/status/1645686618836041729